The Penguin on HBO:n rikosdraamaminisarja, joka tarjoaa katsojille synkän ja syväluotaavan katsauksen Batman-universumin kuuluisan vihollisen, Pingviinin, tarinaan. Sarja on spin-off vuoden 2022 The Batman -elokuvasta, ja se tutkii Oz “Pingviini” Cobbin valtaannousua Gothamin rikollisessa alamaailmassa. Pääosassa nähdään Colin Farrell – tunnistamattomaksi maskeerattuna – uusimassa The Batman -elokuvasta tutun roolinsa Oswald “Oz” Cobblepotina eli The Penguin-hahmona (suomeksi Pingviini). Sarja käynnistyy suoraan The Batmanintapahtumien jälkimainingeista: Gothamin kaupungin infrastruktuuri on kaaoksessa, ja valtatyhjiö rikollismaailmassa kutsuu uutta kuningasta. Tässä arvostelussa paneudumme The Penguin -sarjan tähän mennessä julkaistuihin jaksoihin, analysoiden sen juonta, hahmoja, teemoja, visuaalista tyyliä, näyttelijätyötä sekä yhteyksiä Batman-universumiin ja Batman Pingviini -hahmoon. Arvio on pyritty kirjoittamaan helposti luettavaksi, joten teksti on jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja selkeisiin osa-alueisiin.
The Penguin -sarjan juoni: valta ja valtataistelu Gothamin alamaailmassa
The Penguin sijoittuu kaaoksen repimään Gothamiin, jossa rikoslordi Carmine Falconen kuoltua (The Batman -elokuvan lopussa) kaupungin alamaailma on vailla johtajaa. Oz Cobblepot – lempinimeltään Pingviini – oli aiemmin Falconen oikea käsi, mutta nyt hän näkee tilaisuutensa koittaneen. Sarjan juoni seuraa Pingviinin häikäilemätöntä ja väkivaltaista matkaa huipulle: hän punoo juonia ottaakseen haltuunsa Falconen rikosimperiumin rippeet ja täyttääkseen kaupungin järjestäytyneen rikollisuuden johtopaikan. Tarina käynnistyy räväkästi, kun Pingviini turhautuu Falconen perijöiden vähättelyyn ja murhaa hetken mielijohteesta Falconen pojan Alberton. Tämä järkyttävä teko sysää liikkeelle valtataistelun Pingviinin ja Falcone-perheen muiden jäsenten välillä.
Sarjan edetessä Pingviini joutuu tasapainoilemaan useiden vaarallisten vastustajien kanssa. Yksi uhkatekijöistä on Falconen tytär Sofia Falcone, joka vapautuu Arkhamin mielisairaalasta ja januaa kostoa veljensä murhasta sekä isänsä perinnöstä. Sofia on arvaamaton ja traumaattisten kokemustensa murtama – jopa psykopaattinen hahmo, joka tunnetaan sarjassa nimellä “The Hangman” eli Hirttomies. Toisaalla vaanii Salvatore Maroni, entinen huumekuningas ja Falconen vanha kilpailija. Maronin imperiumi kaatui aikoinaan Falconen juonitteluun, mutta nyt hän haistaa tilaisuuden palata valtaan Pingviinin avulla. Pingviini ja Salvatore Maroni aloittavat hapuilevan yhteistyön; Pingviini käy jopa vankilassa tapaamassa Maronia ja lupaa palauttaa tälle huumebisneksen hallinnan. Samalla Pingviini pelaa kaksinpelin molempien osapuolten kanssa – petokset, valehtelu ja äkkiväärät liittolaisuudet leimaavat juonta.
Gothamin alamaailmassa leimahtaa jengisota, kun Falcone-suku, Maroni-perhe ja Pingviinin oma rikosjoukkio ottavat yhteen. Sarja kuljettaa katsojan läpi petosten, väijytysten ja veritekojen sarjan, joissa valttikortit vaihtavat omistajaa tiuhaan. Tarinan edetessä Pingviini kehittelee uutta huumetta nimeltä “Bliss” yhdessä Sofian kanssa, mikä tuo mukaan lisää pelaajia: esimerkiksi Gothamin triadit eli kiinalaisjengi astuu kuvaan omine intresseineen. Valtataistelu kärjistyy veriseksi koston kierteeksi – Pingviini yrittää eliminoida Maronin perheen jäseniä ja Sofia kylmästi harventaa omiaan kostoretkellään. Jokainen liittolainen on potentiaalinen petturi, ja sarjan jännite syntyy siitä, kuka lopulta jää seisomaan raunioituneen rikosimperiumin huipulle.
Juonellisesti The Penguin on suhteellisen suoraviivainen gangsteritarina, mutta se sisältää useita yllättäviä käänteitä ja hetkittäisiä hengähdystaukoja hahmojen taustatarinoille. Esimerkiksi sarjan puolivälissä sukelletaan Sofia Falconen traumaattiseen menneisyyteen: takaumat paljastavat, miten Carmine Falcone järjesti tyttärensä vuosiksi laitokseen lavastamalla tämän syylliseksi hirttosurmaajaksi – paljastus, joka lisää tragedian kerroksia muuten kovapintaiseen hahmoon. Samoin valotetaan Pingviinin lapsuutta synkkine salaisuuksineen (hänen kieroutunut tekonsa veljiään kohtaan paljastuu myöhemmin) sekä hänen omistautunutta, mutta häiriintynyttä suhdettaan äitiinsä. Nämä taustajuonteet rikastavat muuten toiminnallista juonta teemoilla perhesiteistä, petoksesta ja vallanhimosta.
Sarjan tarina huipentuu veriseen loppunäytökseen, jossa tilit tehdään kerralla selväksi. Salvatore Maroni pakenee vankilasta ja liittoutuu Sofian kanssa tuhotakseen Pingviinin lopullisesti. Pingviini puolestaan on rakentanut uuden valtakeskuksensa Gothamin hylättyyn maanalaisen junaradan verkostoon, josta käsin hän pyörittää laajenevaa huumeimperiumiaan. Lopulta Pingviini onnistuu kylmän laskelmoivilla siirroilla raivaamaan suurimmat uhkaajansa tieltään: Maroni kohtaa kohtalonsa, Falcone-suvun rippeet kukistetaan ja Sofia Falcone toimitetaan takaisin Arkhamin syövereihin. Sarjan päätös jättää Oswald Cobblepotin istumaan käytännössä Gothamin rikosmaailman valtiaana – kuitenkin kalliilla hinnalla. Viimeisessä kohtauksessa nähdään muistutus Batmanin olemassaolosta: yössä loistava Lepakkosignaali valaisemassa taivasta, joka vihjaa siitä, että Pingviinin valtakausi Gothamin varjoissa ei ehkä jää ilman vastavoimaa.
Teemat: vallanhimo, identiteetti ja moraalinen rappio
The Penguin kietoo perinteiseen rikosdraamaan joukon teemoja, jotka juontuvat suoraan Batman-universumin synkästä maailmasta. Keskeisin teema on vallanhimo – Pingviinin loputon halu nousta Gothamin alamaailman kuninkaaksija saada viimein osansa kunnioituksesta (ja pelosta). Sarja käsittelee rikollisen vallan dynamiikkaa: kuka tahansa voi puukottaa selkään saavuttaakseen valtikan, eikä kenelläkään rikollispomolla ole varaa luottaa kehenkään. Petos on läsnä lähes jokaisessa jaksossa. Pingviini itse turvautuu valheisiin ja manipulointiin jatkuvasti: hän “luisteli totuuden ja valheen välissä” ja jäädessään kiinni narautuksista osaa myöntää sopivasti totuutta, jotta hänen valheensa menevät läpi. Tämä taito – puolitotuuksien ja suostuttelun peli – on yksi Pingviinin menestyksen kulmakivistä, mutta samalla sarja näyttää, miten valheiden verkko voi myös kääntyä itseään vastaan.
Toinen vahva teema on identiteetti ja muodonmuutos. Oswald Cobblepot on hahmona hylkiö: epämuodostunut jalka aiheuttaa hänelle ontuvan kävelyn (mistä Pingviini-nimi juontuu), ja hän on tottunut olemaan taustalla naureskeltu kakkosmies. Sarja seuraa, kuinka hän kuoriutuu tästä varjojen olennosta yhdeksi Gothamin pelätyimmistä rikollisista. Ytimessä on kysymys: voiko pohjimmiltaan julmasta ja moraalittomasta opportunistista tulla valtaan oikeuttettu “kuningas”, vai onko hän lopulta vain sattumien ja suotuisien tilaisuuksien siivittämä onnenonkija? Jossain määrin The Penguin flirttailee anti-sankarin arkkityypin kanssa – Oswald on tarinan päähenkilö, mutta ei millään muotoa hyvä ihminen. Kuten eräs kriitikko huomautti, Pingviini ei ole mikään “kultasydäminen roisto”, jota yleisö oppisi sympatisoimaan. Päinvastoin, mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selkeämmin käy ilmi, että Oz on sairas psykopaatti, jonka puolesta katsojan on vaikea lopulta enää liputtaa. Sarja tekeekin rohkean ratkaisun kuvatessaan Pingviinin kehityskaaren ilman sankarillistamista – hänessä on kyllä inhimillisiä säröjä (kuten kaipuu äitinsä arvostukseen ja kivulias yksinäisyys), mutta ne eivät tee hänestä oikeutettua tai jaloa.
Perhesuhteet ja niiden kieroutuminen nousevat niin ikään esille. Pingviinin ja hänen äitinsä Francis Cobbin suhde on häiriintynyt symbioosi: Oz on äitinsä omistautunut huoltaja, mutta äidin kunto (muistisairaus ja menneisyyden traumat) sekä pojan rikolliset touhut luovat jännitteen heidän välilleen. Sarjassa on koskettavia, mutta karmivia hetkiä, joissa nähdään kuinka pitkälle Oz on valmis menemään suojellakseen äitiään – tai saadakseen tältä hyväksyntää. Vastaavasti Falconen perhe on kuva allegorisesti siitä, miten rikollisdynastia mädättää perhesiteet: sisarukset pettävät toisiaan, perheenisä on saattanut olla sarjamurhaaja (Hangman-juonne), ja Sofia perii isänsä armottomuudenperheenjäseniäänkin kohtaan. Sarja rinnastaa Pingviinin ja Sofian hahmot monin tavoin: molemmat ovat kuin perheensä väärin kohdeltuja lapsia, jotka kostavat koko maailmalle. Teemat mielenterveydestä, traumasta ja koston kierteestä kietoutuvat Sofian hahmoon erityisen vahvasti.
Lopuksi, The Penguin heijastelee Batman-tarinoille ominaista moraalista rappiota ja korruptiota. Gotham City on läpeensä turmeltunut miljöö, jossa myös virkavalta on korruptoitunutta: sarjassa nähdään useita poliiseja (esim. etsivä Marcus Wise) rikollisten taskussa. Yhteiskunnan rakenteet pettävät, ja valtaa pitävät rikolliset omilla säännöillään. Tässä pimeydessä Pingviini ja muut gangsterit toimivat lähes esteettä – Batmanin poissaolo sarjassa on merkittävä tekijä, joka synkentää moraalista maisemaa entisestään. Ilman sankaria, rikolliset saavat mellastaa vapaasti, ja katsoja jää pohtimaan, kuinka paljon tuhoa Gothamissa lopulta tapahtuukaan ennen kuin oikeuden puolustaja puuttuu peliin.
Oswald “The Penguin” Cobblepot – Pingviini rikosmaailman valtiaaksi
The Penguin -sarjan sydän on tietenkin itse Pingviini. Colin Farrellin tulkitsema Oswald “Oz” Cobblepot on kompleksinen hahmo, joka kantaa sarjan tarinaa harteillaan. Farrell tekee roolissaan huikean muodonmuutoksen: häntä ei meikin ja proteesien alta edes tunnista, ja hän omaksuu Pingviinille täysin uuden äänen, puhetavan ja käytöksen. Lopputulos on niin uskottava, että Farrell häviää hahmonsa sisään – moni katsoja unohtaa täysin katsovansa tunnettua näyttelijää. Roolisuoritus onkin saanut ylistystä; sitä on pidetty jopa yhtenä Farrellin uran parhaista. Eikä suotta – hän esittää Oz Cobbin jokaisen puolen: matelevan liehittelijän alamaailman isokenkäisten seurassa, kiivaasti räjähtelevän väkivaltarikollisen sekä haavoittuvan, epävarman miehen äitinsä silmien edessä. Pingviini-hahmo on saanut vuosikymmenten varrella monia tulkintoja, mutta Farrell onnistuu tuomaan siihen tuoretta syvyyttä. Hän näyttää, että liipasinherkän gangsterin kuoren alla on “suru revitty mies”, kuten Farrell itse on luonnehtinut, sydän särkynyt petetyksi tulemisen kokemuksista. Tämä inhimillinen kipupiste tekee Ozista kiehtovan, vaikkakin moraalittoman protagonistin.
Pingviini nilkuttaa eteenpäin (hänen kampurajalkansa vuoksi) päättäväisesti kohti rikosmaailman huippua. Hahmona Oz on kieroutunut sekoitus oveluutta ja impulsiivisuutta. Hän saattaa tehdä nerokkaita juonia – esimerkiksi lavastaa ovelasti toisia syyllisiksi omiin rikoksiinsa – mutta yhtä usein tunteet ja hetkellinen raivo ohjaavat häntä, kuten nähdään Alberton surmassa sarjan alussa. Pingviinin “onnekkaita onnenkantamoisia” tarinassa on useita: hän selviää täpärästi tilanteista, jotka voisivat koitua hänen kohtalokseen, usein toisten hahmojen odottamattomien tekojen ansiosta. Tässä mielessä sarja leikittelee ajatuksella, että Oz Cobb ei välttämättä ole mikään rikollisnero vaan sitkein selviytyjä – hän osuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, on valmis raakuuksiin tarpeen tullen, ja ennen kaikkea pelkäämätön oman henkensä uhalla. Katsoja saattaa ajoittain jopa ihmetellä, onko Pingviini vain “onnekas idiootti” vai todella ovela juonittelija, kuten eräässä vertailussa häntä kuvatttiin. Oli totuus kumpi tahansa, Oz:n edesottamuksia on vaikea olla seuraamatta; hänen karismansa on vastentahtoista laatua – viehättävä juuri siksi, että hän on niin häpeämättömän paha.
Hahmon kehityskaari kulkee läpi moraalisen pimeyden syövereiden. Aluksi Pingviinillä saattaa olla hitunen lojaaliutta entisiä tovereitaan kohtaan (esim. hän säästää nuoren Victorin hengen tunnistaessaan tässä sukulaissielun), mutta vallan myötä Oz muuttuu yhä vainoharhaisemmaksi ja armottomammaksi. Viimeisessä jaksossa nähdään, kuinka hän lopulta katkaisee siteensä viimeiseenkin liittolaiseensa; jopa uskollinen Vic saa kokea, että “perhe tekee heikoksi”, kuten Oz sanoo – juuri ennen kuin tekee karmean ratkaisun, jota ei tässä paljasteta. Pingviini kruunaa itsensä yksinäiseksi kuninkaaksi, jolla ei ole ystäviä jäljellä. Tämän synkän kaaren Farrell tuo esiin pelottavan intensiivisesti. Hahmon kasvutarina on samalla turmeltumistarina: Oswald Cobblepot muuttuu sarjan kuluessa lopullisesti Pingviiniksi, sellaiseksi rikollishahmoksi jonka Batmanin tarinoista tunnemme – keinolla millä hyvänsä valtansa pitäväksi, empatiaa vailla olevaksi “lintumieheksi”, jonka tavaramerkkeihin kuuluvat jo esimerkiksi tyylikäs sateenvarjo aseena ja ehkä tulevaisuudessa se sarjakuvista ikonisesti tuttu silinterihattu ja monokkelikin.
Salvatore Maroni – vanhan gangsterin paluu
Sarja esittelee vahvasti myös Gothamissa aiemmin vallinneen rikosdynastian kärkinimen, Salvatore Maronin. Maroni on vanhan liiton gangsteri, joka Batman-tarinoiden historiassa tunnetaan muun muassa rikosperheen pomona ja miehenä, joka sarjakuvissa silpoi Kaksinaaman (Harvey Dentin) kasvot hapolla. The Penguin -sarjassa Maronin hahmo toimii eräänlaisena menneisyyden haamuna ja peilinä Pingviinille: hän edustaa entisaikojen gangstereita, joiden valtakunnat ovat jo romahtaneet. Maronin huumeimperiumi tuhottiin Gothamin poliisin “historian suurimmassa huumeratsiassa”, joka mainitaan myös The Batman -elokuvassa – sittemmin paljastui, että Carmine Falcone kavalsi Maronin poliisille poistaakseen kilpailijan. Sarjassa Clancy Brownin karismaattisesti esittämä Maroni on vangittuna, mutta edelleen vaikutusvaltainen. Brown tuo rooliin upeasti sekä uhkaavuutta että kulunutta ylpeyttä; Maroni tietää valtansa päivien olevan takana, mutta hän on valmis raastamaan itsensä irti unohduksesta.
Pingviinin ja Salvatore Maronin suhde on alusta asti jännitteinen: kumpikin yrittää käyttää toista hyväkseen. Oz lupaa Maronille vapautta ja bisnesten palauttamista – mutta samalla hän juonittelee Maronin pään menoksi, mm. lavastamalla tämän syylliseksi Alberto Falconen murhaan ja sabotoimalla Maronin operaatioita kulisseissa. Maroni puolestaan suhtautuu Pingviiniin alentuvasti, nähden tämän pienenä pelurina isojen poikien pelissä. Kun Pingviinin petokset alkavat paljastua, Maronin kostotoimet ovat armottomia: hänen perheensä kidnappaa Pingviinin liittolaisia ja lopulta vapauttaa Maronin vankilasta aloittaakseen avoimen sodan. Sarjan loppupuolella Maroni yhdistää voimansa Sofian kanssa, mikä tekee hänestä entistä vaarallisemman vastustajan Ozille.
Hahmona Maroni edustaa The Penguinissa vanhan koulukunnan gangsteriutta, joka törmää uuden ajan nousukkaaseen. Konflikti Pingviinin ja Maronin välillä on myös sukupolvien ja tyylien törmäys: Maroni pitää kiinni “bisneskoodista” ja perhearvoista (hänen vaimonsa Nadia ja poikansa Taj ovat mukana rikosperheen toimissa), kun taas Pingviini on yksinäinen susi vailla periaatteita. Tämä tekee heidän yhteenotoistaan arvaamattomia. Salvatore Maroni on voimakas lisä sarjaan – hänen läsnäolonsa tuo jatkuvan uhan tunnun. Clancy Brownin matalaääninen, kylmäharmaa tulkinta maalaa kuvan miehestä, joka on nähnyt kaiken eikä kaihda mitään keinoja. Maronin hahmo myös syventää sarjan Batman-yhteyksiä: monet katsojat tuntevat nimen, ja hahmon historia Gothamin rikollisena luo jatkuvuutta The Penguin -sarjalle osana laajempaa tarinakokonaisuutta.
On kiinnostavaa, että vaikka Maroni on legendaarinen gangsteri, The Penguin -sarjassa hän ei lopulta vie huomiota päähenkilöltä. Maroni toimii katalysaattorina Pingviinin tarinalle – eräänlaisena esteenä, joka Pingviinin on raivattava matkallaan huipulle. Sarjan edetessä Maronin merkitys muuttuu pelätystä mentorista kostonhimoiseksi viholliseksi. Viimeisessä yhteenotossa Pingviini ja Maroni ottavat mittaa toisistaan, ja jännite purkautuu traagisella tavalla: kohtalo puuttuu peliin (Maronin terveys pettää kesken taistelun), ja Pingviini säästyy kuin ihmeen kautta. Maronin poistuminen näyttämöltä symboloi vanhan valtakauden lopullista loppua – Gothamissa on nyt uusi valtias, Pingviini, mutta Maronin perintö elää varoituksena siitä, kuinka petollinen ja vaarallinen rikollispomo voi olla jopa huipulla. Sarja antaa Maronille arvokkaan osan tarinaa, ja Salvatore Maroni jää mieleen klassisena gangsterihahmona, joka toi tullessaan menneiden aikojen kaikuja Gothamin pimeille kaduille.
Muut keskeiset hahmot: Sofia Falcone, Victor Aguilar ja kumppanit
Pingviinin ja Maronin ohella The Penguin tarjoaa joukon muita tärkeitä hahmoja, jotka rikastavat tarinaa ja joiden näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kiitosta:
- Sofia Falcone (Cristin Milioti) – Carmine Falconen tytär, joka nousee sarjan keskeiseksi antagonistiksi. Milioti tekee vangitsevan roolin traumatisoituneena Sofiana, josta kuoriutuu häikäilemätön kostaja. Hahmo käy läpi yhden kauden aikana vaikuttavan kaaren: viattomuutta on tuskin jäljellä, kun Sofia valitsee pimeyden polun ja ryhtyy itsekin massamurhaajaksi (kaasuttaen sukulaisiaan kylmäverisesti). Miliotin intensiivinen suoritus – esimerkiksi Sofian romahdus Arkhamin laitoksessa ja sitä seuraava vaarallinen levollisuus – on kerännyt kehuja. Hän heittäytyy rooliinsa täysillä, ja Sofia Falcone erottuu yhtenä viime aikojen mieleenpainuvista TV-pahiksista. Hahmossa yhdistyvät haavoittuvuus (nuoruuden traumat) ja karismaattinen kauhu (Hirttomiehenä Sofia on kuin kauhuelokuvasta repäisty tappaja).
- Victor “Vic” Aguilar (Rhenzy Feliz) – nuori koditon huijari, josta tulee Pingviinin autonkuljettaja ja oikea käsi. Victor toimii eräänlaisena katsojan samaistumispintana: hän on nuori mies, joka aluksi epäröi Pingviinin palvelukseen ryhtymistä mutta jonka kunnianhimo ja ahneus vievät voiton. Rhenzy Feliz tekee sympaattisen suorituksen Vicina, tuoden hahmoon lämpöä ja inhimillisyyttä. Vicin lojaalisuus joutuu koetukselle sarjassa useasti, ja hahmon kautta pohditaan nuoren selviytyjän moraalia Gothamissa – onko parempi paeta kaupungista rakkaansa kanssa vai jäädä tavoittelemaan rikkauksia rikollisin keinoin. Victorin ja Pingviinin suhde on monimutkainen: toisaalta Oz näkee nuorukaisessa hyödyllisen suojatin, toisaalta isänhahmon kaltaisen kiintymyksen kohteen, mutta lopulta vallanhimo myrkyttää heidän kumppanuutensa. Feliz ja Farrell pelaavat hyvin yhteen näissä jännitteissä, ja Vicin hahmo tuo tarinaan viattomuuden viime rippeitä – kunnes Gotham nekin karistaa.
- Francis Cobb (Deirdre O’Connell) – Pingviinin äiti. Francis on sairaalloinen ja sekaisin oleva vanha nainen, jonka vuoksi Oz kokee sekä vastuuta että katkeruutta. Deirdre O’Connell tekee hiljaisen hienovireisen roolin, jossa äidin hahmo leijuu rakastavan ja julman äitihahmon välimaastossa. Francis on Ozin motivaation lähde – hän haluaa ansaita äidilleen “ansaitun elintason” – mutta samalla äidin menneisyyteen liittyy synkkiä salaisuuksia, jotka varjostavat heidän suhdettansa. Sarja käsittelee perisynnin teemaa: Francis ei ole viaton uhri, vaan paljastuu lopulta tietäneensä paljon enemmän Ozin pahuudesta kuin aluksi luullaan. Tämä äiti-poika-suhde on yksi The Penguinin kieroutuneimmista ja samalla traagisimmista ihmissuhteista.
- Muita hahmoja: Sarjassa nähdään myös useita sivuhahmoja Gothamin rikolliskentältä. Johnny Viti (Michael Kelly) on Falconen mafian sijaispomo, joka toimii alkuun Pingviinin maalitauluna vallan kaappauksessa. Carmine Falcone itse vilahtaa takaumissa (Mark Strong korvaa elokuvassa roolin tehneen John Turturron), tuoden ikonisen gangsterin läsnäolon Sofian taustatarinaan. Nadia Maroni (Shohreh Aghdashloo) on Sal Maronin teräksinen vaimo, joka yrittää johtaa perheensä bisneksiä miehensä ollessa telkien takana – Aghdashloon arvokas olemus lisää tarinaan syvyyttä lyhyestä ruutuajasta huolimatta. Lisäksi on Pingviinin omia kätyreitä kuten Eve (Carmen Ejogo), yökerhon madame ja Ozin rakastajatar, joka edustaa rikollisen glamourosa puolta, sekä Pingviinin karski käsikassara Mikey, jonka kohtalo muistuttaa että alamaailmassa lojaalius harvoin palkitaan. Kaikki sivuhahmot palvelevat tarinaa hyvin, ja näyttelijäkaarti on kauttaaltaan vahva – The Penguin ei nojaa ainoastaan Farrelliin, vaan koko ensemble tukee sarjan maailmaauskottavasti.
Visuaalinen tyyli ja tunnelma
Synkkä ilta Iceberg Loungen edustalla kuvastaa The Penguin -sarjan visuaalista tyyliä: Gotham on pimeä, sateinen ja vaaroja täynnä.
The Penguin jatkaa Matt Reevesin The Batman -elokuvassa esittelemää Gothamin visuaalista ilmettä – ainakin osittain. Sarjan Gotham City on edelleen pimeä, sateen pieksemä ja uhkaava ympäristö, jossa varjoista paljastuu likaista arkkitehtuuria ja neonvalojen kalseaa hehkua. Sarjan visuaalinen tyyli nojaa noir-henkiseen kuvastoon: pitkät varjot, savuiset kujat ja rikkinäiset neonvalot luovat rikosdraamalle sopivan kohtalokkaan näyttämön. Esimerkiksi Pingviinin päämaja, rikollisklubi Iceberg Lounge, kylpee sarjassa ajoittain punaisessa ja sinisessä valossa – värit viestivät moraalin vaaravyöhykettä ja pimeyden syövereitä, joissa hahmot liikkuvat. Myös puvustus ja lavastus ansaitsevat maininnan: 1980-luvun gangsterielokuvien tyyliä mukailevat puvut, vanhanaikaiset autojen mallit ja Gothamin ränsistyneet kartanot antavat sarjalle ajattoman, lähes retrohenkisen tunnelman.
On kuitenkin huomionarvoista, että The Penguin tuo Gotham Cityyn myös hieman enemmän päivänvaloa kuin elokuvaversio. Joissakin kohtauksissa – kuten keskusteluissa ulkosalla tai takaa-ajoissa – nähdään kaupunkia harmaassa päivävalossa, mikä hieman rikkoo The Batmanin yötä korostanutta estetiikkaa. Erään arvion mukaan liiallinen valaisu jopa syö Gothamin taianomaista uhkaa. Valon lisääntyminen tekee tietyistä kohtauksista tavanomaisempia rikossarjan hetkiä, mutta onneksi suurimmaksi osaksi sarja pysyttelee iltahämärässä. Ohjauksesta vastaavat Craig Zobel (alkujaksot) sekä Helen Shaver ja Kevin Bray – he pitävät visuaalisen ilmeen johdonmukaisena, ja erityisesti toimintakohtauksissa kamera työskentelee tehokkaasti paljastaen sekä brutaalin väkivallan että hahmojen reaktiot silmiemme edessä.
Sarjan äänimaailma ja musiikki tukevat visuaalista kerrontaa mainiosti. Score jatkaa The Batmanin melankolista, jylhää sävelkulkua, joskin omilla teemoillaan Pingviinille ja muille hahmoille. Nirvanan musiikki, joka leimasi The Batmanin tunnelmaa, ei täällä kuulu, mutta muita vaihtoehtorockin ja bluesin sävyjä on ripoteltu kohtauksiin alleviivaamaan Pingviinin noir-tyylistä valtataistelua. Äänitehosteet – aseiden laukeamiset, räjähdykset, sateen ropina ikkunoita vasten – ovat kauttaaltaan laadukkaita ja lisäävät immersiota. Visuaalisesti ja auditiivisesti The Penguin onkin elokuvamainen; tuotantoarvot ovat korkealla tasolla, mikä luo uskottavuutta spin-off-sarjalle. Tämä on tärkeää, sillä Gotham Cityn uskottava esittäminen on avain katsojan uppoutumiselle tarinan maailmaan.
Tunnelmaltaan The Penguin onnistuu olemaan sekä gangsterieepos että osa supersankarimytologiaa. Siinä missä The Batman oli tyylipuhdas synkkä dekkarinoir, The Penguin kallistuu gangsteridraaman puolelle – jotkut ovatkin todenneet sarjan muistuttavan enemmän The Sopranosia tai Scarfacea kuin perinteistä supersankarisarjaa. Gothamin alamaailman arki kuvataan raakana: on loyalty-rituaaleja, italia-amerikkalaista gangsterikulttuuria henkiviä perheillallisia ja rivien välistä uhkailua. Silti taustalla leijuu koko ajan tietous siitä, että tämä on osa Batmanin saagaa – varjoissa liikkuvat naamioidut hahmot, jopa jos he eivät näy. Sarjan luoma tunnelma onkin kummallinen sekoitusitsenäistä rikosfiktiota ja jatkuvaa muistutusta suuremmasta maailmasta ympärillä. Toisaalta se antaa The Penguinille omaa identiteettiä, toisaalta se muistuttaa katsojaa koko ajan Batmanin olemassaolosta.
Näyttelijätyö ja toteutus
Yksi The Penguinin kiistattomista vahvuuksista on sen näyttelijäkaarti ja roolisuoritukset. Colin Farrellin muuntautumiskykyä Pingviiniksi on jo kehuttu ylitsevuotavasti, mutta sarja ei lepää vain hänen varassaan. Cristin Milioti vakuuttaa Sofia Falconena, tuoden hahmoon vaarallista vetovoimaa – hän sai roolista irti sekä haurauden että hulluuden säikeet, ja hänen kohtauksensa ovat usein sarjan intensiivisimpiä. Clancy Brown on täydellinen valinta Salvatore Maroniksi: hänen ikoninen matala äänensä ja fyysinen preesenssinsä tekevät Maronista heti uskottavan rikosruhtinaan. Brown onnistuu tuomaan hahmoon myös pientä traagisuutta – iäkkään konkarin viimeinen yritys pitää valtansa – mikä erottaa Maronin tavanomaisesta yksioikoisesta roistosta.
Nuori Rhenzy Feliz tekee yhtä lailla vaikutuksen Victor “Vic” Aguilarina. Hän tasapainottelee hahmonsa viattomuuden rippeitä ja alkavaa kovettumista uskottavasti. Vicin hahmokaari tuntuu aidolta, ja katsoja todella välittää hänen kohtalostaan. Tämä on tärkeää, sillä Vic toimii sillanrakentajana katsojan ja Pingviinin maailman välillä – Feliz saa yleisön puolelleen ja tuo tarpeellista inhimillisyyttä tarinaan. Lisäksi Deirdre O’Connell (Francis Cobbina) ja Michael Zegen (Alberto Falconena, lyhyesti) tekevät mainiot suoritukset. Sivurooleissa näkyy paljon laatunäyttelijöitä: mm. kokeneet kasvot Shohreh Aghdashloo (Nadia Maroni) ja Michael Kelly (Johnny Viti) tuovat painoarvoa pieniin mutta tärkeisiin rooleihin.
Sarjan käsikirjoitus ja ohjaus tukevat näyttelijöitä hyvin, antaen heille tilaa loistaa pitkissäkin dialogikohtauksissa. Välillä tämä kääntyy myös heikkoudeksi: The Penguinissä on hetkittäin tuskallisen hidastempoisiajaksoja, joissa pitkät keskustelut ja monologit uhkaavat lässäyttää jännitteen. Toiminnan rytmitys ei ole aina täydellistä – keskivaiheilla (jaksoissa 5–6) tarina notkahtaa hieman ja toistelee itseään, mikä olisi ehkä voitu tiivistää muutamalla jaksolla lyhyemmäksi kokonaisuudeksi. Onneksi viimeiset jaksot kiristävät ruuvia uudelleen, tarjoten jännittäviä käänteitä ja huipennuksia. Yleisfiilis on kuitenkin, että 8 jakson sijaan tiiviimpi 5–6 jakson kaari olisi voinut palvella tarinaa napakammin. Hidastempoisuus antaa tosin näyttelijöille aikaa rakentaa hahmojaan, mistä erityisesti Farrell ja Milioti hyötyvät – heidän hahmojensa kehitys tulee perustelluksi ja painavaksi juuri näiden hiljaisempien kohtausten ansiosta.
Tekninen toteutus on HBO:n standardien mukaista laatua. Lavastus, kuvaus ja leikkaus nivoutuvat pääosin sujuvasti yhteen. Jos jotain moitittavaa hakee, niin ajoittain sarjasta paistaa läpi budjetin rajallisuus: samoja kuvauspaikkoja käytetään paljon, ja muutama toimintakohtaus on kuvattu melko pienimuotoisesti (esimerkiksi useat kahakat tapahtuvat varastohalleissa tai kujilla, mikä vihjaa tuotannon säästelleen näyttävyydessä). Kuitenkin sarja onnistuu luomaan tarpeeksi uskottavan illuusion laajemmastakin kaupungista. Erityismaininnan ansaitsee maskeeraus: Colin Farrellin prostetiikka ja meikki Pingviininä on Oscar-tasoa, ja myös muita hahmoja on muokattu sarjakuvamaisiksi hienovaraisin keinoin (esim. Sofian kasvoilla on arpia ja kolhuja jotka kertovat hänen kokemuksistaan). Erikoistehosteet ovat vähäeleisiä; The Penguin ei juuri käytä CGI-mässää, mikä on raikas valinta supersankariyhteydestä tulevalle sarjalle. Räjähdykset ja tulipalot toteutetaan käytännön tehostein niin pitkälti kuin mahdollista, mikä lisää aitouden tuntua.
Kokonaisuutena näyttelijätyö ja toteutus palvelevat tarinaa erinomaisesti. The Penguin on ennen kaikkea hahmovetoinen sarja, ja on onni, että näyttelijät pystyvät kantamaan sen. Sarja sai ilmestyttyään kriitikoilta paljon kiitosta juuri näyttelijäsuorituksista, käsikirjoituksesta ja tummasta sävytystään. Colin Farrell pokkasi roolistaan jopa Golden Globe -palkinnon parhaana miesnäyttelijänä minisarjassa, mikä alleviivaa, kuinka vahvasti roolityöt on vastaanotettu. Kaiken kaikkiaan The Penguin todistaa, että hyvin näytelty ja tuotettu rikosdraama voi toimia myös sarjakuvamaailman puitteissa, kunhan painotus on oikeissa asioissa.
Yhteydet Batmaniin ja Batman Pingviini -hahmoon
Koska kyseessä on Batman-maailmaan sijoittuva sarja, The Penguin on täynnä viittauksia ja kytköksiä laajempaan Batman-universumiin. Sarjan tapahtumat sijoittuvat vain viikkoja The Batman -elokuvan jälkeen, joten Gothamin kaupunkia ravistelleen Riddlerin aiheuttaman tulvan jälkimainingit näkyvät selvästi. Sarjassa mainitaan suoraan, että Maronin huumeimperiumin kaataneessa ratsiarumbassa Falcone oli vasikkana – tämä yksityiskohta kerrottiin jo The Batmanissa, joten The Penguin jatkaa luontevasti siitä, mihin elokuva viittauksissaan jäi. Lisäksi Falconen perhe (Sofia ja Alberto) nousee keskiöön, tuoden The Long Halloween -sarjakuvatarinan hahmot ensimmäistä kertaa live-action -muodossa esiin (Sofia Falcone/Hangman on hahmona tuttu DC:n sarjakuvista). Myös Pingviinin kuuluisa klubi Iceberg Lounge nähtiin jo elokuvassa, ja sarjassa se toimii tärkeänä miljöönä – jatkumo on luonteva.
Merkillepantavaa on Batmanin itsensä poissaolo sarjasta. Yhtään viittasankaria ei nähdä ruudulla; Bruce Wayne/Batman mainitaan vain ohimennen ja epäsuorasti, lähinnä Lepakkosignaalin muodossa viimeisessä kohtauksessa. Tämä on tietoinen valinta: The Penguin haluaa seistä omilla jaloillaan rikosdraamana, eikä tuoda Batmania tarinaan ennen kuin on pakko. Silti hahmon varjo on läsnä symbolisesti. Kriitikot ovat todenneet, että sarja ei täysin pääse irti Batmanin pitkästä varjosta – tuntuu kuin The Penguin olisi eräänlainen esiosa, jota Yön Ritari tarkkailee jossain taustalla puuttumatta tapahtumiin. Katsoja saattaakin pohtia, miksei Batman ilmesty suitsimaan gangstereita, kun tilanne Gothamissa kärjistyy joukkosurmiin ja räjäytyksiin. Yhteydessä suurempaan Batman-saagaan tämä on hieman omituinen, mutta ymmärrettävä ratkaisu: sarja haluaa keskittyä roiston näkökulmaan.
Batman Pingviini -hahmo itsessään on mielenkiintoisesti käsitelty. Pingviini (Oswald Cobblepot) on yksi Batmanin vanhimmista vihollisista, tunnettu sarjakuvissa hänen tummasta puvustaan, silinterihatustaan, monokkelistaan ja erikoisesta sateenvarjoaseestaan. The Penguin -sarja kertoo tavallaan tämän hahmon origin-tarinan– kuinka hänestä kasvaa juuri se legendaarinen Pingviini, jonka Batman myöhemmin kohtaa. Sarjan edetessä nähdään pieniä nyökkäyksiä tälle kehitykselle: Oz alkaa käyttää enemmän pukuja, yhdessä kohtauksessa hänellä on sateenvarjo kädessään (muutakin kuin sadetta varten), ja hänen lempinimensä Penguin/Pingviini vakiintuu rikollisten keskuudessa. Sarja ikään kuin pukee hahmon valmiiksi tulevaa varten. Aikaisemmista tulkinnoista tuttuja elementtejä (kuten se monokkeli tai hatunnosto pingviinimäisyydelle) nähdään hillitysti. Esimerkiksi 1992 elokuvassa Batman – paluu Danny DeViton esittämä Pingviini oli groteski, ylilyöty hahmo – tässä sarjassa lähestymistapa on realistisempi: Pingviini on gangsteri isolla G:llä, joka sattuu saamaan lempinimensä ulkoisista piirteistään ja tavoistaan.
Yhteydet laajempiin Batman-tarinoihin näkyvät myös pieninä herkkuina sarjan faneille: yhdessä kohtauksessa vilahtaa nimi “Selina Kyle” kirjeessä – Sofian puolisisar Selina (eli Kissanainen) on siis olemassa tässä universumissa. Myös viittauksia muihin DC-hahmoihin on, kuten Pingviinin rakastajattaren Eve Karlon sukunimi, joka on referenssi Clayface-pahikseen. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan vie huomiota, vaan palkitsevat tarkkaavaista katsojaa. Selkeämmin The Penguin asettuu osaksi Matt Reevesin Batman-saagaa siinä, että sen on kerrottu siltaavan tarinaa kohti tulevaa The Batman Part II -elokuvaa (tulossa 2026). Sarjan lopputilanne – Pingviini vallankahvassa ja Batman valppaana – luo jännittävät lähtökohdat seuraavalle elokuvalliselle kohtaamiselle.
On kuitenkin esitetty kritiikkiä, että The Penguin ei täysin oikeuta omaa olemassaoloaan erillisenä sarjana. Sarja ei lopulta lisää Batmanin maailmaan mitään niin mullistavaa, etteikö sitä voisi kertoa yhdessä repliikissä elokuvan alussa. Toisin sanoen, jos The Batman Part II alkaisi toteamuksella “Pingviini on sittemmin noussut Gothamin alamaailman valtiaaksi Maronin ja Falconen kaaduttua”, olisi kahdeksan tunnin sarjan tapahtumat tiivistetty. Tämä saa pohtimaan, onko The Penguin enemmänkin faneille suunnattu “mitä tapahtui kulisseissa” -tarina kuin välttämätön osa Batmanin kaanonia. Toisaalta, monille juuri nämä kulissitarinat tuovat syvyyttä ja nautintoa – on kiinnostavaa tuntea Pingviini-hahmo aiempaa paremmin ja nähdä, millainen polku johti siihen pisteeseen, jossa hän on Batmanin kohdatessaan. Sarja seisoo siis kahden maailman välissä: se on tarpeeksi irrallinen kertoakseen oman rikostarinansa, mutta tarpeeksi kytköksissä tehdäkseen Batman-faneista uteliaita.
Loppujen lopuksi The Penguin -sarja syventää Batman Pingviini -hahmon tarinaa onnistuneesti. Se antaa Oswald Cobblepotille lihaa luiden ympärille tavalla, joka tekee hänestä monisyisemmän konnan tuleviin koitoksiin. Samalla se rikastaa Gotham Cityn tapahtumahorisonttia: nyt tiedämme, kuka hallitsi alamaailmaa Batmanin poissaollessa. Kun Yön Ritari seuraavan kerran kohtaa Pingviinin, kohtaamisella on entistä enemmän painoa – ainakin katsojille, jotka ovat nähneet sarjan. Tässä mielessä The Penguin toimii erinomaisena lisäpalana Batman-universumin mosaiikkiin.
Yhteenveto ja arvio
The Penguin on rohkea yritys laajentaa supersankarien maailmaa puhtaasti rikollisen näkökulmasta kerrotulla tarinalla. Sarja onnistuu monessa asiassa erinomaisesti: sen näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan huippuluokkaa, tunnelma on kohdallaan ja se tarjoaa mielenkiintoisen tarinakaaren yhdelle Batman-maailman ikonisimpiin kuuluvalle roistolle. Colin Farrell kantaa sarjaa suvereenisti ja saa vahvaa tukea Cristin Miliotilta, Clancy Brownilta ja muilta sivuosien näyttelijöiltä. The Penguin myös syventää teemojaan ihailtavalla tavalla – vallan turmeleva vaikutus, identiteetin muovautuminen ja perhesuhteiden synkkä puoli punoutuvat osaksi rikosjuonta luontevasti. Visuaalisesti sarja hivelee tummien sävyjen ystävää: Gotham herää eloon likaisena ja vaarallisena paikkana, jossa öinen sade ei pese pois katujen verta.
Onko The Penguin kuitenkaan täydellinen osuma maaliin? Kriittisesti arvioiden sarjalla on myös heikkoutensa. Sen kerronta on paikoitellen liian verkkaista ja jaarittelevaa, mikä saattaa koetella kärsivällisyyttä – intensiteetti herpaantuu muutamassa jaksossa turhan pitkiksi ajoiksi. Lisäksi tarinallisesti sarja ei täysin ravistele ennakko-odotuksia: koska tiedämme mihin Pingviinin on päädyttävä (Gothamin johtavaksi gangsteriksi), osa juonesta etenee ennalta-arvattavasti perinteisen rikoskaavan mukaisesti. Jotkut saattavat myös kokea, että ilman Batmanin aktiivista läsnäoloa panokset tuntuvat rajallisilta; loppujen lopuksi kyse on “pahis vastaan pahikset” -asetelmasta ilman selkeää moraalista kompassia. Tämä on toisaalta sarjan tarkoituskin, mutta se voi etäännyttää niitä katsojia, jotka toivovat perinteisempää hyvän ja pahan taistelua.
Plussat:
- Upea näyttelijäntyö (Farrell, Milioti, Brown ym.)
- Synkkä, tyylikäs noir-tunnelma Gothamissa
- Hahmojen syventäminen ja vahvat teemat (vallanhimo, identiteetti, korruptio)
- Kytkökset Batman-universumiin tuovat lisäarvoa faneille
Miinukset:
- Paikoitellen liiallinen hidastempoisuus ja toisteisuus juonissa
- Ei täysin itsenäinen tarina – Batmanin varjo häilyy taustalla ratkaisematta
- Ei tuo merkittävästi uutta Batman-kaanonin kannalta, enemmänkin täyttää aukkoja
The Penguin on joka tapauksessa viihdyttävä ja laadukas rikossarja, joka tarjoaa tuoreen näkökulman supersankarimaailman tapahtumiin. Se on koko ajan hyvä, ajoittain loistava, mutta ei koskaan poikkeuksellinen – kuten eräs arvostelu osuvasti tiivisti. Sarja lunastaa paikkansa Batman-universumissa juuri syventävän sivukertomuksen roolissa: se rikastaa taustatarustoa kuitenkaan mullistamatta sitä. Jos nautit tummasävyisistä gangsteritarinoista etkä kaihda väkivaltaa ja moraalin harmaasävyjä, The Penguin on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se seisoo omillaan rikosdraamana ja samalla kutkuttelee Batman-fanin odotuksia tulevasta. Gothamin yössä on jälleen yksi pahaenteinen hahmo lisää – ja tämän sarjan myötä ymmärrämme häntä hitusen paremmin.
Disclaimer: Tämä artikkeli on kriittinen arvostelu, ei virallinen julkaisu.
