Tarantinon Hollywood-satu
Quentin Tarantinon Once Upon a Time… in Hollywood (2019) on ohjaajansa yhdeksäs elokuva ja eräänlainen rakkauskirje 1960-luvun lopun Hollywoodille. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi ”Olipa kerran Hollywoodissa”, viitaten satumaisuuteen – Tarantino jopa sisällyttää otsikkoon kolme pistettä (”Once Upon a Time… in Hollywood”) korostaakseen tarunomaista sävyä. Kyseessä on draamakomedia, joka sekoittaa fiktiota ja todellisia historiallisia tapahtumia. Elokuva sijoittuu vuoteen 1969, jolloin vanhan Hollywoodin kulta-aika oli hiipumassa ja uusi aikakausi tekemässä tuloaan.
Once Upon a Time in Hollywood keräsi ensi-iltansa aikaan valtavasti huomiota ja yleisöä. Se oli kiihkeästi odotettu, ja monille katsojille heräsi kysymys: onko Tarantinon uutuus mestariteos vai pitkäveteinen nostalginen ”hengailuelokuva” jossa ei tapahdu mitään? Jo ennakkoon tiedettiin, että tarina sivuaa kuuluisia tapahtumia – Mansonin perheen tekemiä hirmutekoja – mutta Tarantino on tunnettu yllättävistä käänteistään ja vaihtoehtohistoriallisista ratkaisuistaan. Tässä arvostelussa perehdymme elokuvan tarinaan, hahmoihin, teemoihin ja tyylikeinoihin analyyttisesti. Samalla pohdimme, mikä tekee tästä elokuvasta ainutlaatuisen ja miten se sijoittuu Tarantinon tuotantoon.
Tarinan tausta ja juoni pähkinänkuoressa
Once Upon a Time… in Hollywood sijoittuu Los Angelesiin vuonna 1969, aikaan jolloin unelmatehtaan ilmapiiri oli muutoksessa. Tarina seuraa kahta fiktiivistä päähenkilöä: televisiowesternien entistä tähteä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja tämän stunt-miestä sekä parasta ystävää Cliff Booth (Brad Pitt). Rick Dalton on tuttu kasvo 50- ja 60-lukujen suosikkisarjasta Bounty Law, mutta nyt hänen uransa on laskusuunnassa. Nuoremmat tähdet nousevat, ja Rick pelkää jääneensä unohduksiin. Cliff puolestaan toimii Rickin apurina – hän on rento ja pätevä stuntmies, joka on omistanut elämänsä Rickin uran tukemiselle ja satunnaisille hanttihommille.
Elokuvan juoni etenee verkkaisella tempolla ja rakentuu episodimaisista kohtauksista. Päivä elokuva-alan kulisseissa voi sisältää esimerkiksi Rickin kuvauskeikan uuden ajan televisiosarjassa, jossa hän yrittää todistaa taitonsa näyttelijänä nuoremmalle sukupolvelle. Samaan aikaan Cliff ajelee ympäri Los Angelesia, hoitaa Rickin asioita ja kohtaa sattumalta joukon hippinuoria. Nämä nuoret osoittautuvat Mansonin perheen jäseniksi, jotka asuvat hylätyllä Spahn Ranch -lännenelokuvien kuvausalueella. Tarina lomittuu myös oikean maailman kuuluisuuksiin: Rick Daltonin naapureina asuvat nouseva elokuvaohjaaja Roman Polanski ja tämän näyttelijävaimo Sharon Tate (Margot Robbie), jonka kohtalo oikeassa historiassa oli traaginen. Tarantino kuitenkin kuljettaa katsojaa fiktion ja faktan rajamailla niin, ettei elokuvan lopputulosta voi ennakolta arvata.
Juonta on vaikea referoida paljastamatta liikaa, mutta voidaan sanoa, että Once Upon a Time in Hollywood rakentaa jännitettä koko kestonsa ajan kohti väistämätöntä kohtaamista Rickin ja Cliffin maailman sekä Mansonin kultin välillä. Elokuva yhdistelee arkipäiväistä fiilistelyä ja äkillisiä käänteitä: suurin osa tarinasta seuraa hahmojen tavallista elämää – näyttelijän työn epävarmuutta, ystävyyttä ja 1960-luvun Los Angelesin sykettä. Lopussa Tarantino kuitenkin palkitsee katsojan kärsivällisyyden tarjoamalla räjähtävän kliimaksin, jossa fiktiivinen tarina kietoutuu tositapahtumien inspiroimaan tilanteeseen. Tämä huipennus on yhtä aikaa yllättävä, viihdyttävä ja hurmeinen, kuten Tarantinolta voi odottaa.
Rick Dalton – katoavan tähden muotokuva
Rick Dalton on elokuvan sydämessä oleva hahmo, jonka kautta teos tarkastelee näyttelijän uran laskusuhdannetta ja Hollywoodin muutosta. Rick on mies, joka vielä muistelee vanhoja kunniapäiviään TV-länkkärin sankarina, mutta tajuaa samalla ajan ajaneen hänestä ohi. Leonardo DiCaprio tekee Rick Daltonin roolissa taiturimaisen suorituksen, tuoden esiin hahmon epävarmuuden ja inhimillisyyden. Rick kamppailee itsetuntonsa kanssa: eräässä mieleenpainuvassa kohtauksessa hän unohtaa vuorosanojaan kuvauksissa ja soimaa itseään ankarasti peilin edessä. DiCaprio tasapainottelee tragikomiikan rajoilla – Rick on välillä säälittävä hahmo, jolle nauramme lempeästi, mutta myös sympaattinen hahmo, jonka toivomme onnistuvan.
Rick Daltonin kautta elokuva kommentoi Hollywoodin kiertokulkua. 1960-luvun lopulla perinteiset western-sarjat ja studiojärjestelmän kasvattamat tähdet jäivät uuden sukupolven varjoon. Rick saa tarjouksen lähteä Italiaan tekemään spagettiwesternejä uransa elvyttämiseksi – tämä viittaa siihen, miten monet oikeatkin amerikkalaisnäyttelijät suunnistivat Eurooppaan, kun kotimaassa roolit vähenivät. Hahmon voidaan nähdä edustavan vanhan Hollywoodin perinnettä, joka on satumaisen kimalteleva mutta vääjäämättä katoamassa. Tarantino käsittelee Rickin kautta teemoja kuten muutos ja sopeutumiskyky: pystyykö entinen tähti uudistumaan vai jääkö hän menneisyytensä vangiksi?
Cliff Booth – ystävä, stuntmies ja nuoruuden karisma
Rickin aisaparina kulkee Cliff Booth, stoalainen stunttimies, joka viettää päivänsä ajellen ympäri kaupunkia ja eläen Rickin varjossa. Brad Pittin roolisuoritus Cliffinä on erinomainen – karismaattinen ja vaivattoman cool. Siinä missä Rick hermoilee urastaan, Cliff ottaa elämän rennosti ja hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Cliff on vanhan koulukunnan kaveri: hän on nähnyt Hollywoodin hurjatkin puolet ja kantaa mukanaan mystistä mainetta (elokuva vihjaa, että Cliffin vaimo kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, mutta totuutta ei kerrota suoraan). Brad Pitt tuo hahmoon charmia, joka muistuttaa katsojia siitä, miksi hänestä tuli aikoinaan tähti – Cliffissä on samaa rentoa itsevarmuutta kuin nuorella Brad Pittillä hänen uransa alussa.
Yksi Once Upon a Time in Hollywoodin mieleenpainuvimmista kohtauksista on, kun Cliff kiipeää Rickin talon katolle korjaamaan TV-antennia aurinkoisena päivänä. Pitt, silloin yli viisikymppinen, riisuu paidan ja paljastaa edelleen huippukunnossa olevan fysiikkansa – kohtaus, joka tuo monelle mieleen nuoren Brad Pittin ikoniset hetket valkokankaalla. Tarantino selvästi leikittelee tähtensä imagolla: Cliff Booth edustaa vanhan liiton kaveria, joka on silti nuorekas ja vaarallinen. Hahmo kohtaa elokuvassa Mansonin kultin jäsenet pelottomasti, mikä huipentuu jännitteiseen jaksoon autiolla elokuvafarmilla. Cliffin hahmon kautta elokuva tarjoaa kommentaaria lojaaliudesta ja moraalista: hän pysyy uskollisena ystävälleen Rickille, ja vaikka Hollywoodin pinnallinen maailma ei häntä palkitse, hänellä on omat vahvat arvonsa.
Sharon Tate – viattomuuden symboli
Näiden kahden fiktiivisen miespäähenkilön rinnalla elokuva kietoo tarinaansa myös oikean historiallisen henkilön, Sharon Taten. Margot Robbie esittää nuorta näyttelijätärtä, joka elää elämänsä onnellista huippukautta tietämättä kohtalonsa varjoa. Sharon Tate ei ole juonellisesti elokuvan keskipiste, mutta hän edustaa viattomuutta ja toivoa. Tarantino näyttää useita kohtauksia, joissa Sharon nauttii arjestaan: hän ajelee ympäri L.A.:ta, tanssii iloisesti ystäviensä kanssa ja käy elokuvateatterissa katsomassa omaa elokuvaansa yleisön reaktioita tarkkaillen. Nämä kohtaukset ovat lähes naiiveja väläyksiä unelmien Hollywood-elämästä – kontrasti sille pimeydelle, jota Mansonin perhe edustaa.
Margot Robbie tekee hienovaraisen työn Sharon Tatena. Vaikka hahmolla on elokuvassa verrattain vähän dialogia, hänen läsnäolonsa tuntuu merkitykselliseltä. Tarantino on saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, että hän ei anna Sharon Tatelle enempää ääntä, mutta toisaalta elokuvan tarkoitus onkin näyttää hänet lähes enkelimäisenä hahmona, Hollywoodin kultakauden kirkkaana valona. Tate personoi kaiken sen viattoman ja hyväsydämisen, mikä tuona aikakautena kukoisti – ja mikä oli vaarassa tuhoutua väkivallan myötä. Hahmon kautta elokuva rakentaa tunteikkaan jännitteen: katsoja, joka tietää oikean historian, pelkää Sharonin puolesta, mutta Tarantino rohkaisee toivomaan sadunomaista onnellista loppua.
Once Upon a Time in Hollywood rooleissa – ketkä nähdään näyttelijäkaartissa?
Elokuvassa nähdään lukuisia tunnettuja näyttelijöitä ja hahmoja. Tässä keskeiset Once Upon a Time in Hollywoodin rooleissa esiintyvät näyttelijät ja heidän esittämänsä hahmot:
- Leonardo DiCaprio – Rick Dalton, uransa hiipumisesta kärsivä näyttelijä
- Brad Pitt – Cliff Booth, Rickin pitkäaikainen stuntmies ja ystävä
- Margot Robbie – Sharon Tate, nouseva elokuvatähti ja Roman Polanskin vaimo
- Emile Hirsch – Jay Sebring, Taten ystävä, kampaaja
- Margaret Qualley – ”Pussycat”, Mansonin perheen nuori jäsen, johon Cliff tutustuu
- Bruce Dern – George Spahn, iäkäs maatilan omistaja, jonka luona Mansonin kultti majailee
- Al Pacino – Marvin Schwarz, Hollywood-agentti, joka neuvoo Rick Daltonia uralla
- Mike Moh – Bruce Lee, taistelulajitähti (cameorooli fiktiivisessä kohtauksessa Cliffin kanssa)
- Damian Lewis – Steve McQueen, kuuluisa näyttelijä (pienoissa kohtauksessa juhlissa)
- Dakota Fanning – Lynette ”Squeaky” Fromme, Mansonin perheen jäsen
- Austin Butler – Tex Watson, Mansonin perheen jäsen (elokuvan loppuhuipennuksessa)
- Mikko (listaa voisi jatkaa pienemmilläkin rooleilla tarpeen mukaan)
Näyttelijäkaarti on laaja, ja Tarantino täyttää jopa pienet roolit kiinnostavilla kasvoilla. Esimerkiksi legendaarinen Luke Perry nähdään hänen viimeisessä elokuvaroolissaan TV-sarjan tähdenä, ja ohjaaja Roman Polanskin hahmo vilahtaa lyhyesti (näyttelijänä Rafał Zawierucha). Kokonaisuudessaan näyttelijäsuoritukset kautta linjan tukevat elokuvan maailmaa erinomaisesti – suuret tähdet DiCaprio ja Pitt kantavat tarinaa, mutta sivuosissa on paljon herkullisia pieniä hetkiä, jotka rikastavat ajankuvaa.
Näyttelijäsuoritukset ja kemia valkokankaalla
Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt muodostavat elokuvan emotionaalisen ytimen, ja heidän keskinäinen kemiansa on saanut paljon kiitosta. Tähtikaksikko on ensimmäistä kertaa samassa elokuvassa, ja heidän yhteispelinsä välittää uskottavan kuvan pitkäaikaisesta ystävyydestä. DiCaprio tulkitsee epävarman Rick Daltonin hahmoa häpeilemättä – hän uskaltaa näyttää hahmon heikkoudet ja neuroosit humoristisesti mutta kunnioittavasti. Brad Pitt puolestaan on hurmannut sekä kriitikot että yleisön roolistaan: hän voitti suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon. Pitt tuo Cliff Boothiin karismaa ja fyysistä pätevyyttä, mutta myös lämpöä. On helppo ymmärtää, miksi Rick luottaa Cliffiin – Brad Pitt ja DiCaprio luovat ystävyyssuhteesta aidon tuntuisen.
Margot Robbie säteilee Sharon Tatena, vaikkei hahmo olekaan elokuvan kantava voima juonen tasolla. Robbien roolityö on ennen kaikkea eleissä ja ilmeissä: kohtauksessa, jossa Sharon kuuntelee yleisön nauravan hänen elokuvansa kohdalle, Robbie välittää pienillä hymyillä hahmon onnen ja ylpeyden. Se on koskettava hetki, joka kertoo paljon Sharonin luonteesta ilman sanoja. Myös sivuosat erottuvat edukseen: Al Pacino agenttina tuo mukaan ripauksen vanhan Hollywoodin viekkautta, ja nuoret näyttelijät kuten Margaret Qualley tuovat Mansonin perheen jäseniin sekä viattomuutta että uhkaa samanaikaisesti.
Eräs paljon keskustelua herättänyt kohtaus on Cliff Boothin ja Bruce Leen yhteenotto. Mike Moh esittää Bruce Leetä humoristisessa episodissa, jossa itsevarma kung-fu-tähti ja rento stuntmies Cliff mittelevät voimiaan kuvausstudion pihalla. Kohtaus on tyyliltään kepeä ja hieman yliampuva – se jakoi mielipiteitä, sillä jotkut kokivat, että Bruce Leen kuvaus oli epäkunnioittava. Tarantinon tarkoitus oli kuitenkin kuvata tilanne Rick Daltonin ja Cliffin näkökulmasta osana tarinaa, ja monet näkivät kohtauksen hauskana fantasiana. Näyttelijäsuoritusten kannalta kyseinen jakso on viihdyttävä: Mike Moh onnistuu tavoittamaan Leen maneerit, ja Brad Pittin pokerinaama tilanteessa korostaa kohtaamisen absurdiutta.
Teemat: nostalgia, muutos ja vaihtoehtohistoria
Once Upon a Time in Hollywood on monitasoinen teos, joka käsittelee useita teemoja. Yksi selkeimmistä teemoista on nostalgia – elokuva suorastaan kylpee 1960-luvun lopun tunnelmassa. Tarantino rakensi Los Angelesin kadut, elokuvateatterit ja ravintolat pikkutarkasti vastaamaan vuoden 1969 ajankuvaa. Katsoja aistii nostalgiaa joka puolella: neonvalot hehkuvat iltaisin Hollywood Boulevardilla, autoradioista soi aikakauden musiikki (elokuvassa kuullaan runsaasti ajan hittejä ja autenttisia mainoksia paikalliselta radioasemalta), ja pukeutuminen sekä lavastus ovat viimeistä piirtoa myöten kohdallaan. Nostalgia ei kuitenkaan ole vain itseisarvo, vaan se luo kontrastin muutokselle, joka on vääjäämättä tulossa.
Toinen keskeinen teema on muutos ja aikakauden murros. Tarina sijoittuu aikaan, jolloin ns. vanha Hollywood(studiosysteemin kontrolloima tuotanto, klassiset westernit ja musikaalit) oli jäämässä uuden, auteur-ohjaajien ja kokeilevamman elokuvan jalkoihin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Rick Daltonin kaltaiset perinteiset näyttelijät kamppailevat pysyäkseen relevantteina, kun taas nuori polvi (kuten Sharon Tate ja Roman Polanski) edustaa nousevaa uutta aaltoa. Elokuvassa vuoden 1969 historialliset tapahtumat – erityisesti Mansonin perheen murhat – symboloivat viattomuuden aikakauden päättymistä. ”Rakkauden kesä” ja hippikulttuurin utopistiset unelmat kohtaavat väkivaltaisen todellisuuden. Tarantino tuo tämän esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa hippikommuunin rauhanomainen pinta kätkee sisäänsä vaarallisen kultin: Spahnin tilalla vallitsee aluksi leppoisa tunnelma, mutta pinnan alla kytee uhka.
Vaihtoehtohistoria on Tarantinon elokuville ominainen teema, ja niin myös tässä. Kuten aiemmin Inglourious Basterdsissa, Tarantino leikkii ajatuksella ”mitä jos?”. Once Upon a Time in Hollywood kysyy, entä jos kohtalo voisikin muuttua? Elokuva rakentaa katsojan tietoisuutta oikeista tapahtumista – Sharon Taten murhenäytelmästä – mutta lopussa se tarjoaa satumaisen käänteen. Tarantino ei tee tästä vain shokeeraavaa temppua, vaan hän käyttää vaihtoehtohistoriaa kommentoidakseen väkivaltaa ja viihteen tarvetta oikeudenmukaisuuden tunteeseen. Fiktion keinoin hän antaa eräänlaisen katarttisen oikeushetken, joka oikeassa elämässä jäi tapahtumatta. Tämä voi jakaa mielipiteitä: toiset näkevät ratkaisun kauniina tribuuttina uhrille ja aikakaudelle, toiset saattavat pitää sitä mauttomana. Analyyttisesti ajatellen ratkaisu kuitenkin nivoutuu elokuvan satu-teemaan – Olipa kerran Hollywoodissa, missä paha saa palkkansa kuin sadussa ikään.
Myös näyttelemisen teema nousee esiin useassa kohdin. Tarantino pohtii, missä menee roolin ja todellisuuden raja. Rick Dalton esittää rooleja elokuvissa, mutta myös tosielämässä hän joutuu roolin taakse piiloutumaan peittääkseen epävarmuutensa. Cliff esittää rentoa kaveria, vaikka hänessä piilee mahdollisesti pimeitäkin puolia. Sharon Tate puolestaan vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä – ehkä ainoa, joka ei esitä mitään. Elokuvan maailmassa moni hahmo näyttelee jotakuta: hippinuoret esittävät rakkauden sanansaattajia, vaikka ovat tappajia; Hollywoodin konkarit esittävät kovempaa tai tärkeämpää kuin ovat. Tarantino viittaa tällä siihen, että Hollywood itsessään on illuusioiden tehdas.
Tyyli ja kerrontatapa
Tarantinon tunnistettava ohjaustyyli on läsnä, mutta Once Upon a Time in Hollywood eroaa hänen aiemmista töistään rytmiltään. Elokuvaa on kutsuttu Tarantinon lempeimmäksi teokseksi – se ei ole yhtä kielenkäytöltään terävä tai jatkuvasti jännitteinen kuin vaikkapa Pulp Fiction, vaan siinä on pitkiäkin jaksoja, joissa ”ei tapahdu mitään” perinteisessä mielessä. Juuri nämä jaksot muodostavat elokuvan ainutlaatuisuuden: ne vievät katsojan aikamatkalle menneeseen Hollywoodiin. Tarantino luottaa siihen, että katsoja viihtyy hahmojen seurassa, oli tilanne arkinen tai ei. Tällaista elokuvaa voisi kutsua fiilistelyelokuvaksi tai ”hangout movieksi”, jossa oleellinen anti on tunnelmassa ja hahmojen vuorovaikutuksessa.
Visuaalisesti elokuva on upea. Kuvaus (Robert Richardson toimii kuvaajana) hyödyntää lämpimiä sävyjä ja autenttista 35 mm filmiä, mikä luo aikaan sopivan retroilmeen. Kamera viipyilee mainoskylteissä, vanhoissa autotallibensa-asemissa ja auringonlaskuissa Los Angelesin kukkuloilla. Leikkaus on paikoin verkkaista; kohtaukset saavat hengittää rauhassa. Tämä on tietoinen valinta: Tarantino haluaa katsojan uppoutuvan maailmaan ilman hoppua. Musiikilla on myös suuri rooli – ohjaaja on koonnut soundtrackin aikakauden kappaleista (esim. Simon & Garfunkel, Paul Revere & the Raiders, Bob Seger) ja radiojuonnoista, jotka soivat autojen kaiuttimista taustalla. Musiikki ei tule perinteisenä score-taustamusiikkina, vaan ikään kuin osana ympäristöä, mikä lisää autenttisuuden tuntua.
Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluu usein pitkä dialogi, jännityksen rakentaminen ja odottamattomat purkaukset väkivaltaa. Tässä elokuvassa dialogi ei ehkä ole yhtä quotable kuin hänen gangsterifilmeissään, mutta muutamat kohtaukset – kuten Rick Daltonin intensiivinen kohtaus lapsinäyttelijän kanssa kuvauspaikalla – sisältävät erinomaista kirjoittamista. Jännitys rakentuu erityisesti kohtauksessa, jossa Cliff vierailee Spahn Ranchilla hippien keskellä: Tarantino venyttää katsojan hermoja mestarillisesti arkisista yksityiskohdista koostuvalla jaksolla, jossa uhka on koko ajan aistittavissa taustalla. Ja kun väkivalta lopulta räjähtää esiin loppuhuipennuksessa, se on tyyliltään sekä karmivan brutaalia että mustan huumorin sävyttämää – hyvin tunnistettavaa Tarantinoa siis. Väkivallan käyttö on tarkoituksellisen ylilyötyä, mikä toisaalta irrottaa sen realismista ja tekee siitä ”viihdyttävämpää”, mutta samalla ohjaaja osoittaa, miten kauheaa oikea väkivalta on verrattuna elokuvaväkivaltaan.
Vastaanotto, menestys ja keskustelua herättäneet puolet
Once Upon a Time in Hollywood sai ilmestyessään pääosin ylistäviä arvosteluja. Monet kriitikot kehuivat elokuvaa Tarantinon kypsimpänä työnä – se on lempeämpi ja henkilökohtaisempi kuin monet hänen aiemmat elokuvansa. Erityisesti ajankuvaa 1960-luvun lopusta kiiteltiin pikkutarkkuudestaan ja tunnelmastaan. Myös näyttelijöiden kemia ja roolisuoritukset saivat suitsutusta. Brad Pitt palkittiin roolistaan Oscarilla, ja elokuva voitti toisenkin Oscar-palkinnon lavastuksesta (kiitos upean autenttiselle miljöölle). Lisäksi Once Upon a Time in Hollywood oli taloudellisesti erittäin menestyksekäs: se tuotti maailmanlaajuisesti satoja miljoonia dollareita, mikä tekee siitä yhden Tarantinon uran suurimmista hiteistä.
Elokuva ei kuitenkaan ollut vailla kriittisiä ääniä. Osa katsojista koki, että tarina etenee liian verkkaisesti ja että elokuva on liian pitkä (kesto on noin 2 tuntia 40 minuuttia). Jos odotti perinteistä toimintaa tai rikosjuonta, saattoi pettyä ”juonettomalta” tuntuvaan haahuiluun Hollywoodissa. Kuten Tarantinon teokset usein, myös tämä jakoi mielipiteet: toiset rakastivat jokaista pientä viittausta ja hetkeä, toiset olisivat toivoneet tiiviimpää kerrontaa.
Jotkut nostivat esiin myös sen, miten Sharon Tatea on käsitelty – osa olisi halunnut hänelle enemmän roolia ja dialogia. Tarantino itse vastasi kritiikkiin toteamalla, että hän näki Sharonin hahmon eräänlaisena valoisana läsnäolona, jota ei halunnut rikkoa liiallisella tarinankerronnalla. Tämä on tulkintakysymys, joka jää katsojalle pohdittavaksi: toimiiko Sharonin osuus symbolisella tasolla vai tuntuuko hän alikäytetyltä?
Eniten julkista keskustelua synnytti luultavasti Bruce Lee -kohtaus. Bruce Leen perikunta – erityisesti tytär Shannon Lee – kritisoi Tarantinoa isänsä maineen halventamisesta, kun taas monet puolustivat kohtausta fiktiivisenä humoristisena tulkintana. Keskustelu laajeni myös aiheeseen, kuinka paljon taiteellinen vapaus sallii oikeiden henkilöiden kuvitteellista käsittelyä. Analyyttisesti tarkastellen kyseinen kohtaus kertoo enemmän Cliff Boothin hahmosta ja Hollywood-myyttien luonteesta kuin Bruce Leestä sinänsä, mutta on ymmärrettävää, että se herätti tunteita.
Kaiken kaikkiaan Once Upon a Time in Hollywoodia pidetään vahvana osoituksena Tarantinon rakkaudesta elokuvakulttuuriin. Se on omaperäinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota, nostalgiaa ja revisionismia. Monille elokuva toimii lähes terapeuttisena fantasiaversiona eräästä Hollywoodin synkimmästä hetkestä: Tarantino antaa mahdollisuuden kuvitella maailmaan, jossa tuo viattomuuden aika ei päättynytkään väkivaltaan. Tämä nostalgiantäyteinen ajatus on yksi syy siihen, miksi elokuva resonoi niin voimakkaasti joidenkin katsojien kanssa. Toisille se saattoi näyttäytyä epätyydyttävänä, koska se ei noudata perinteisiä kerronnan kaavoja tai historiallisia realiteetteja.
Once Upon a Time in Hollywood Netflixissä – missä elokuvaa voi katsoa?
Moni elokuvan nähnyt tai siitä kuullut saattaa kysyä, onko Once Upon a Time in Hollywood katsottavissa Netflix-suoratoistopalvelussa. Tällä hetkellä tilanne riippuu paljon maasta: joissakin maissa elokuva on jossain vaiheessa ollut Netflixin valikoimissa, mutta Suomessa (ja monissa muissakin maissa) Once Upon a Time in Hollywood ei ole ainakaan tätä kirjoitettaessa Netflixissä katsottavissa. Elokuva oli ensisijaisesti teatterilevityksessä ja sen jälkeen saatavilla digitaalisiin ostoksiin sekä vuokrauksiin. Suomalaiselle katsojalle helpoimmat keinot nähdä elokuva ovat esimerkiksi vuokrata tai ostaa se digitaalisena palveluista kuten Google Play, iTunes, Viaplay tai vastaavat, taikka hankkia elokuva Blu-ray/DVD-formaatissa.
On hyvä muistaa, että suoratoistopalveluiden valikoimat muuttuvat. Once Upon a Time in Hollywood Netflix-haulla löytyy tietoja, että elokuva on ollut esimerkiksi Yhdysvalloissa ja joissain muissa maissa Netflixissä tietyin väliajoin saatavilla. Mikäli siis haluaa tietää onko elokuva juuri nyt jollain suoratoistopalvelulla, kannattaa tarkistaa ajantasaiset tiedot palveluiden hakutoiminnoilla tai sivustoilta, jotka listaavat elokuvien saatavuutta (kuten JustWatch). Joka tapauksessa elokuva on nykyisin helposti löydettävissä jostain digitaalisesta lähteestä, vaikka Netflixistä sitä ei suoraan löytyisikään.
Yhteenveto: Hollywoodin lumo ja Tarantinon visio
Once Upon a Time… in Hollywood on elokuva, joka kutsuu katsojan uppoutumaan menneen ajan Hollywoodin lumoon. Se on samalla viihdyttävä ja pohdiskeleva teos. Tarantino hidastaa tahtia totutusta ja luottaa siihen, että katsoja löytää viehätystä yksityiskohdista – vanhoista elokuvajulisteista, jukeboksin soinnista taustalla, kulta-ajan tähtien nimien pudottelusta dialogissa. Elokuva tarjoaa kerroksellisen kokemuksen: pintatasolla se on tarina ystävyydestä ja unelmien kaupungin arjesta, syvemmällä tasolla se pohtii muutoksen väistämättömyyttä ja sitä, miten elokuvat voivat antaa meille pakopaikan todellisuuden kolhuista.
Tarantino näyttää olevansa edelleen mestari luomaan ikonisia kohtauksia. Hän saa katsojan hymyilemään nostalgialle – esimerkiksi, kun kamera seuraa Sharon Tatea tanssimassa huolettomasti – ja toisaalta pidättämään hengitystä jännityksestä, kuten Cliffin astellessa epäilevä ilme kasvoillaan kohti pimeää mökkiä Spahn Ranchilla. Once Upon time in Hollywood (ilman artikkelia ”a” kirjoitettuna joskus niinkin) on nimensä mukaisesti satu, jossa faktat ja fiktio sekoittuvat. Se on myös metaelokuva: Tarantino peilaa siinä omaa rakkauttaan elokuvahistoriaan ja ehkä myös pelkoaan siitä, että analoginen, vanhan ajan elokuvanteon henki katoaa digitaalisen ja kylmän suunnitelmallisuuden aikakaudella.
Arvioidessa elokuvaa on todettava, että se ei ehkä sovi kaikille. Jos odottaa tiukkaa juonijännäriä tai perinteistä kosto-operaatiota, tämä leffa saattaa yllättää verkkaisuudellaan. Kuitenkin niille, jotka antautuvat sen vietäväksi, Once Upon a Time in Hollywood tarjoaa rikkaan ja ainutlaatuisen kokemuksen. Se naurattaa, koskettaa ja järkyttää – toisinaan kaikki yhtä aikaa. Elokuva huipentuu finaaliin, joka jää varmasti historiankirjoihin yhtenä Tarantinon mieleenpainuvimmista ratkaisuista. Se on loppu, joka jakaa mielipiteitä, mutta juuri siksi elokuva jää mieleen ja herättää keskustelua vielä pitkään.
Tarantinon yhdeksäs ohjaustyö osoittaa, että hän pystyy yhä uudistumaan ja yllättämään. Rick Daltonin ja Cliff Boothin tarina tulee päätökseensä tavalla, joka sekä viihdyttää että pistää ajattelemaan. Samalla elokuva jättää katsojalle haikean toiveen: olisipa oikeakin maailma joskus yhtä armollinen kuin tarinat, joita kerromme. Once Upon a Time… in Hollywood on moderni satu aikuisille – verinen, kaunis, outo ja hurmaava.
Disclaimer: Tämä elokuva-arvostelu edustaa yhden katsojan subjektiivista näkemystä. Jokainen kokee elokuvat omalla tavallaan, ja mielipiteet voivat vaihdella.
