Fingerpori (elokuva) ilmestyi vuonna 2019 tuoden suositun sarjakuvan valkokankaalle komediaelokuvana. Pertti Jarlan luoma Fingerpori-sarjakuva on tunnettu sanaleikeistään, kaksimielisestä huumoristaan ja omalaatuisista hahmoistaan. Odotukset elokuvaa kohtaan olivat korkealla, sillä Fingerpori elokuva lupasi herättää henkiin ikoniset stripit ja hahmot oikeiden näyttelijöiden esittämänä. Onko lopputulos hulvaton naurupommi vai jääkö se vain kokoelmaksi irrallisia vitsejä? Tässä arvostelussa sukelletaan syvälle Fingerpori-elokuvan maailmaan: sen taustaan, hahmoihin, huumoriin sekä siihen, miten elokuva vastaanotettiin kriitikoiden ja katsojien keskuudessa.
Fingerpori-sarjakuvasta valkokankaalle (taustaa ja odotuksia)
Fingerpori-sarjakuva on lyhyessä ajassa saavuttanut suorastaan instituution aseman Suomessa. Se alkoi ilmestyä lehdissä 2000-luvun loppupuolella ja valloitti nopeasti kansan sydämet omaperäisellä, usein kierolla huumorillaan. Sarjakuvastripit ovat tyypillisesti yhden ruudun tai muutaman ruudun mittaisia vitsejä, jotka perustuvat sanaleikkeihin ja arkisten tilanteiden kääntämiseen päälaelleen. Suosio johti siihen, että Fingerporia julkaistaan nykyisin laajalti useissa sanomalehdissä ja verkkojulkaisuissa (myös Iltalehti on käsitellyt Fingerpori-strippejä ja -aiheita). Kun sarjakuvan suosio oli huipussaan, alkoi hahmotella ajatus kokoillan Fingerpori-elokuvasta – ideana tuoda Fingerporin maailma ja hahmot laajempaan tarinamuotoon.
Elokuvan tuottajaksi ryhtyi Solar Films, ja ohjaajaksi valikoitui Mikko Kouki. Käsikirjoitusta olivat laatimassa Koukin ohella Petja Lähde ja myös sarjakuvan luoja Pertti Jarla antoi panoksensa alkuperäismateriaalin pohjalta. Odotukset olivat korkealla: miten tiiviistä ja oivaltavista stripeistä voitaisiin rakentaa toimiva elokuvajuoni? Usein sarjakuvien filmatisoinneissa haasteena on säilyttää alkuperäisen teoksen henki. Fingerporin tapauksessa erityisesti sanaleikkihuumorin siirtäminen valkokankaalle mietitytti – pystyisikö elokuva tavoittamaan sarjakuvan lukemisen oivalluksen tunteen?
Ennen ensi-iltaa Fingerpori (elokuva) herätti runsaasti keskustelua. Ensimmäiset trailerit ja julkistetut kuvat näyttivät tutut hahmot erikoisine ulkoasuineen, mikä herätti sekä hilpeyttä että epäilyksiä. Toisaalta faneja kiinnosti nähdä, miten legendaariset vitsit toteutetaan elävillä näyttelijöillä. Toisaalta pelkona oli, että lopputuloksena olisi sketsikokoelma ilman punaista lankaa. Vuonna 2019, kun elokuva vihdoin sai ensi-iltansa, Fingerpori-ilmiön ystävät ryntäsivät katsomaan, onko elokuvaversio odotusten arvoinen.
Juoni ja rakenne – episodimainen tarina
Fingerpori-elokuvalla on kestoa noin 1 tunti 25 minuuttia, ja se rakentuu episodimaiseksi kokonaisuudeksi. Tekijät ovat valinneet lähestymistavan, jossa elokuva koostuu useista toisiinsa löyhästi nivoutuvista jaksoista, joista jokainen keskittyy eri Fingerpori-hahmottarinaan. Punaisena lankana episodien välillä kulkee teema rakkaudesta – virallisestikin elokuvan on kerrottu olevan ”komedia ikiaikaisesta vitsauksesta nimeltä rakkaus”. Neljän toisiinsa kytkeytyvän episodin kautta nähdään, kuinka rakkauden nälkä tai kaipuu sysää eri hahmot toinen toistaan hullunkurisempiin tilanteisiin Fingerporin kaupungissa.
Mitään perinteistä, tiukasti yhtenäistä juonikaarta elokuvalla ei oikeastaan ole. Sen sijaan katsoja viedään peräjälkeen seuraamaan useamman kärkihahmon toilailuja omissa mini-tarinoissaan, jotka lopussa limittyvät löyhästi yhteen. Esimerkiksi eräässä jaksossa kaupunginjohtaja Homelius juonittelee jotain kaupungin rahojen tai rakkauselämänsä ympärillä, kun taas toisessa jaksossa seurataan Rivo-Riitan edesottamuksia oman baarinsa asiakkaiden parissa. Heimo Vesa puolestaan tarkkailee ympärillä tapahtuvaa absurdia menoa hieman ulkopuolisena hahmona, jonka kautta monet stripit on nivottu osaksi elokuvaa. Tällainen rakenteeltaan episodimainen ratkaisu on ymmärrettävä: Fingerpori-sarjakuvan luonne on kokoelma irrallisia vitsejä, joten tekijät ovat yrittäneet säilyttää sen luonteen elokuvassa pätkimällä tarinan sketsimäisiin paloihin.
Episodirakenne on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Toisaalta se mahdollistaa useiden legendaaristen strippivitsien sisällyttämisen elokuvaan – ikään kuin fanipalveluksena katsojille, jotka odottavat tuttuja kohtauksia. Katsoja bongaakin elokuvasta lukuisia tunnistettavia Fingerpori-hetkiä, jotka on poimittu suoraan sarjakuvista (esimerkiksi sanaleikkejä, jotka Fingerpori-fanit tunnistavat heti). Toisaalta episodimaisuus tarkoittaa, että elokuvasta puuttuu yhtenäinen, syventävä tarina. Jos ei ole ennestään Fingerpori-fani, voi elokuva tuntua hajanaiselta sketsikoosteelta, jossa tilanteet vaihtuvat nopeasti ilman että katsoja ehtii kiintyä hahmoihin tai heidän kohtaloihinsa. Fingerpori (elokuva) tyytyykin pitkälti galleriaan tunnistettavia hahmoja ja vitsejä, ison tarinan kustannuksella.
Keskeiset Fingerpori-hahmot elokuvassa
Elokuvan vahvuutena ja vetonaulana ovat tietenkin Fingerporin tutut hahmot, jotka on tuotu eläviksi näyttelijäsuoritusten kautta. Seuraavassa esitellään Fingerpori hahmot ja heidän roolinsa elokuvassa:
- Heimo Vesa – (Santtu Karvonen): Fingerporin yleismies ja erikoistutkija, joka sarjakuvissa on usein se hahmo, jonka kautta oudot tapahtumat nähdään. Elokuvassa Heimo toimii eräänlaisena silminnäkijänä ja yhdistävänä tekijänä episodien välillä. Karvonen tekee Heimo Vesasta hyväntahtoisen, hieman hölmistyneen hahmon, joka joutuu todistamaan Fingerporin arkisia absurditeetteja. Heimolla on myös perhe-elämää (vaimo Irma Vesa vilahtaa elokuvassa), mutta hahmo pysyy melko passiivisena keskushenkilönä, jonka reaktiot peilaavat katsojan ajatuksia kummallisille tapahtumille.
- Aulis Homelius – (Kari Väänänen): Fingerporin korruptoitunut kaupunginjohtaja. Homelius tunnetaan sarjakuvissa vallanhimostaan ja hieman kierosta luonteestaan, ja elokuvassa hänen hahmolleen on kirjoitettu juonikuvio, jossa kaupunki ja rakkausasiat sekoittuvat koomisin seurauksin. Veteraaninäyttelijä Väänänen on roolissa vakuuttava, tuoden Homeliukseen tiettyä pontevuutta ja tragikomiikkaa. Homelius hahmona yrittää saada haluamansa keinoja kaihtamatta, ja elokuva pilkkaakin satiirisesti vallanpitäjiä tämän hahmon kautta.
- Rivo-Riitta – (Jenni Kokander): Ehkä odotetuin hahmo elokuvassa, suorasukainen ja kaksimielinen baarinpitäjä Rivo-Riitta, on tuotu valkokankaalle näyttävästi. Jenni Kokander heittäytyy täysillä Rivo-Riitan saappaisiin – peruukki, jatkuvasti kytevä savuke ja räävitön huumori kuuluvat hahmon tunnusmerkkeihin. Rivo-Riitan hahmo on elokuvassa keskeisessä osassa yhdessä episodissa, jossa hänen tarinansa kantaa jopa pientä opettavaista sävyä: Fingerpori Rivo-Riitta -juonilinja näyttää, ettei ihmisen tarvitse muuttua ollakseen rakkauden arvoinen. Kokander tuo hahmoon yllättävää lämpöä kaiken ronskiuden keskellä, ja Rivo-Riitan hahmosta paljastuu pehmeämpi puoli – hänelläkin on tarve tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Monille katsojille Rivo-Riitan legendaariset kaksimieliset väärinymmärrykset ovat elokuvan huvittavinta antia, ja Kokanderin ajoitus näissä vitseissä on onnistunut.
- Krapula-Päivi – (Pirjo Lonka): Päivi on kotihoitaja, jolla on tunnetusti vakava alkoholiongelma (kuten nimikin vihjaa). Lonka näyttelee Krapula-Päiviä tragikoomisella otteella – hahmo on pohjimmiltaan hyvä ihminen, mutta jatkuvasti krapulassa tai humalassa, mikä johtaa toinen toistaan kiusallisempiin tilanteisiin. Elokuvassa Krapula-Päivi saa oman episodinsa, jossa hänen päihdeongelmansa ja rakkauden kaipuunsa kietoutuvat toisiinsa. Hahmon kohtaukset tarjoavat hieman synkempää huumoria; niiden komiikka kumpuaa päihteiden värittämästä sähellyksestä, mutta mukana on myös inhimillinen sävy.
- Allan Kurma – (Aku Hirviniemi): Allan on sivuhahmo, joka tunnetaan sarjakuvissa hänen nimensä herättämästä sanaleikistä ja erikoisesta olemuksestaan. Hirviniemi, joka on suomalaisille tuttu komedienni, tekee Allan Kurmasta yliampuvan hahmon. Vaikka Allanilla ei ole yhtä suurta osaa kuin edellä mainituilla, hänen kohtauksensa lisäävät elokuvaan fyysistä komiikkaa ja vauhtia. Hirviniemen energinen tyyli sopii Fingerporin ylilyötyyn huumoriin, ja hänen roolisuorituksensa jää mieleen lyhyestä ruutuajasta huolimatta.
Muihin elokuvassa nähtäviin tuttuihin kasvoihin kuuluu myös Jeesus-hahmo (Miska Kaukonen) – kyllä, sarjakuvien tapaan jopa Jeesus piipahtaa Fingerporissa humoristisessa valossa. Lisäksi nähdään esimerkiksi Hitler (Teemu Aromaa) eräässä absurdissa kohtauksessa, mikä kuvastaa Fingerporin kykyä repiä huumoria mistä tahansa aiheesta. Pienemmissä rooleissa vilahtaa useita suomalaisia näyttelijöitä, jotka esittävät sarjakuvasta tuttuja kyläläisiä tai tekevät cameoroolin (esimerkiksi elokuvan käsikirjoittaja Petja Lähde nähdään Urho Puumana). Kaiken kaikkiaan elokuvan roolihahmogalleria on laaja – ehkä jopa liian laaja elokuvan kestoon nähden, sillä aikaa kunkin hahmon kehittelyyn jää vähän. Nostalgia ja tunnistettavuus ovat kuitenkin selvästi olleet etusijalla hahmokaartia kootessa: tärkeintä oli saada mahdollisimman moni Fingerporin vakiokasvo mukaan fanien iloksi.
Huumori ja tyyli – toimiiko sarjakuvan komiikka elokuvassa?
Fingerpori-sarjakuvan huumori on omaleimaista: se perustuu sanaleikkeihin, kaksimerkityksisyyksiin ja usein rohkeasti ronskiin sisältöön. Moni strippi on kuin pieni älypähkinä – lukija oivaltaa vitsin usein vasta hetken miettimisen jälkeen. Elokuvassa tämä huumorin laji on pyritty kääntämään liikkuvaksi kuvaksi. Tyyli on sketsimäinen: kohtauksissa rakennetaan arkinen tilanne, joka sitten kärjistyy koomiseen väärinkäsitykseen tai yllättävään paljastukseen, ihan kuten sarjakuvassa ruudun punchline paljastaa jutun juonen.
Osittain elokuva onnistuu tavoittamaan Fingerporin hengen. Esimerkiksi muutama klassinen sanaleikki on käännetty visuaaliseksi gagiksi nokkelasti: katsoja näkee ensin tilanteen viattoman pinnan ja sitten sen rivoan tulkinnan, mikä synnyttää naurunherätyksen niille, jotka Fingerporin logiikan tuntevat. Myös absurdi slapstick-huumori on läsnä – elokuvassa nähdään mm. liioiteltuja asuja (yksi hahmo kulkee räikeä peruukki päässä, mikä itsessään on visuaalinen vitsi), sekä fyysistä kohellusta, joka tuo mieleen vanhat kotimaiset tv-sketsit.
Kuitenkin monet kriitikot ja katsojat kokivat, ettei sarjakuvan taika täysin välittynyt valkokankaalle. Osa vitseistä on venytetty pidemmiksi sketseiksi, jotka menettävät teräänsä. Se mikä sarjakuvassa on oivaltava yhden ruudun isku, saattaa elokuvassa muuttua minuutin-parin kohtaukseksi, josta puuttuu napakkuus. Huumorin ajoitus on elokuvassa haastavaa: muutamat jutut viipyvät liian kauan, toiset taas vilahtavat ohi niin nopeasti, että vain Fingerpori-fanaatikko tajuaa viittauksen. Lisäksi täysin uuteen käsikirjoitettuun materiaaliin (eli vitseihin, joita ei suoraan ole sarjakuvissa) suhtauduttiin varauksella – ne eivät aina olleet yhtä hauskoja kuin Jarlan alkuperäiset oivallukset.
Elokuvan yleinen tyyli on tarkoituksellisen yliampuva ja camp-henkinen. Lavastus ja puvustus pyrkivät luomaan tunnistettavan Fingerpori-maailman: kaupunki on hieman ajasta irrallaan, 1970-lukulaisen retro ja nykyaikaisen sekamelska samaan aikaan. Hahmojen ulkonäkö on karikatyyri: esimerkiksi Rivo-Riitan peruukki ja meikki ovat tarkoituksellisen ”liian” näyttävät, mikä sinänsä sopii sarjakuvan liioiteltuun tyyliin. Tietyt kohtaukset, kuten musiikkinumeron kaltainen väläys (elokuvassa kuullaan Teflon Brothersin kappale ”Juhannussimaa”, joka toimii eräänlaisena tunnuskappaleena), alleviivaavat elokuvan hassuttelevuutta. Kaikki tämä on linjassa sen kanssa, ettei Fingerpori-elokuva ota itseään turhan vakavasti – se on sketsiviihdettä, jota sävyttää absurdius ja räävitön kansanhuumori.
Katsojan nauruhermoon tämä tyyli osuu vaihtelevasti. Mikäli pitää Fingerporin maailmasta ja tuntee alkuperäiset vitsit, elokuvasta voi löytää paljon pientä hykerryttävää – on hellyttävää bongata, miten jokin suosikkistrippi on toteutettu. Toisaalta, jos odottaa eheää elokuvakokemusta, voi tyylin poukkoilevuus turhauttaa. Fingerpori-elokuva vaatiikin katsojaltaan oikeanlaisen asennoitumisen: se on eräänlainen huumorin musteläikkätesti, jossa jokainen reagoi omalla tavallaan. Jotkut saattavat nauraa kippurassa elokuvan karkeuksille, kun taas toisille samat kohtaukset voivat olla myötähäpeää herättäviä.
Kriitikoiden vastaanotto – risuja ja ruusuja
Kun Fingerpori-elokuva tuli ensi-iltaan, kriitikoiden arviot vaihtelivat lievästä pettymyksestä suoranaiseen tyrmäykseen. Moni arvostelija huomautti, että elokuva tuntui “kokoelmalta stripeistä koottuja vitsejä elokuvamuodossa” eikä niinkään itsenäiseltä, hyvin rakennetulta komedialta. Toisin sanoen, se mikä sarjakuvina toimii, ei välttämättä toiminut elokuvana. Useat kriitikot kokivat huumorin väkinäiseksi: ylipitkät sketsit eivät heidän mukaansa naurattaneet niin kuin olisi toivottu.
Iltalehti Fingerpori -arvio nousi otsikoihin erikoisella näkökulmalla. Iltalehden (IL) viihdetoimituksen kriitikko Juho Rissanen kirjoitti arviossaan, että Fingerpori-elokuva ei lopulta olekaan puhdas komedia vaan lähes tyylipuhdas kauhuelokuva – tosin piinaavalla, humoristisella tavalla. Hän kuvaili elokuvan maailmaa painajaismaiseksi läpileikkaukseksi siitä, mitä kaikkea Suomessa on vialla 2020-luvun kynnyksellä. Tämä tietenkin oli tarkoituksella kärjistetty ja kieli poskessa tehty luonnehdinta, mutta se osui yhden toteamuksen ytimeen: elokuvan Fingerpori-kaupunki on kammottavan tavallinen pikkukaupunki, jossa järjettömät ja moraalittomat asiat esitetään arkipäiväisinä. Toisin sanoen, jos Fingerpori-sarjakuvan huumori käännetään elokuvaksi ilman filtteriä, lopputulos on yhtä aikaa koominen ja karmiva. Iltalehden arviossa annettiin elokuvalle kuitenkin keskinkertaiset pisteet (3/5 tähteä), eli aivan täytenä fiaskona sitä ei pidetty – ehkä juuri siksi, että siinä nähtiin myös tietynlaista omalaatuista neroutta, jos elokuvaa tulkitsi yhteiskuntasatiirina.
Myös muissa lehdissä elokuvaa ruodittiin. Helsingin Sanomien kriitikko totesi, että omaperäisen uuden komedian sijaan saatiin juuri kokoelma vanhoja vitsejä, mikä ei riittänyt kantamaan elokuvaa. Teknisesti elokuvaa moitittiin halvan näköiseksi: muutamat arvostelut huomauttivat lavastuksen ja efektien tv-sketsimäisyydestä – Fingerpori ei vie kotimaista elokuvaa visuaalisesti tai kerronnallisesti uudelle tasolle, päinvastoin se näyttää paikoin vanhanaikaiselta. Muropaketti-sivuston kriitikko Aki Lehti meni vielä pidemmälle antaen elokuvalle nolla tähteä ja sanoen, ettei ”mikään toimi”. Hänen mukaansa Fingerpori oli raivostuttavan tylsä ja suorastaan vihastuttava kokemus, jota ei voinut edes kutsua oikeaksi elokuvaksi.
Joukkoon mahtui kuitenkin myös muutama aavistuksen myönteisempi näkemys. Ilta-Sanomien (toinen iltapäivälehti) kriitikko Taneli Topelius esitti ajatuksen, että Fingerpori elokuva voi olla hämmentävän nerokas, jos sitä ei katso pelkkänä komediana vaan yhteiskunnallisena kommentaarina. Hänen mukaansa elokuvan julman rehellinen kuvaus arjen viiltävyydestä ja siitä, miten totumme jopa pahuuteen ja absurdiin ympärillämme, voisi olla tarkoituksellista. Tämä tulkinta tosin on vähemmistössä – suurin osa piti Fingerporia vain epäonnistuneena komediana, ei piilotettuna mestariteoksena.
Yleisön reaktio oli myös kaksijakoista. Fingerpori-sarjakuvalla on laaja fanikunta, joista osa suhtautui elokuvaan armollisemmin: heille jo pelkästään se, että tutut hahmot puhuvat ja liikkuvat, toi iloa. Moni taviskatsoja kuitenkin yhtyi kriitikoiden kommentteihin: elokuvaa pidettiin väsyneenä ja hajanaisena. Joidenkin mielestä parhaat naurut sai vain yhdestä kohtauksesta koko filmissä – erään arvion mukaan elokuvassa olisi “yksi oikeasti hauska kohtaus”, mikä kertonee paljon kokonaisuuden tasosta.
Lipunmyynnillisesti Fingerpori-elokuva menestyi kohtalaisesti muttei loistokkaasti. Teattereissa sen näki noin 60 000 katsojaa, mikä on suomalaiselle komedialle kelpo lukema mutta ei lähelläkään huippusuosittujen kotimaisten elokuvien satoja tuhansia katsojia. Alkuinnostuksen jälkeen katsojamäärät hiipuivat melko nopeasti, mikä vihjaa, ettei word-of-mouth ollut kovin mairittelevaa. Fingerpori-nimen tunnettuus varmasti toi alkuun yleisöä, mutta elokuvan laatu ei saanut ihmisiä suosittelemaan sitä sankoin joukoin eteenpäin.
Yhteenveto – nauraako Fingerporille vai Fingerporille nauraminen sattuu?
Fingerpori-elokuva oli rohkea yritys muuttaa rakastettu sarjakuva uudeksi formaatiksi. Lopputulos on monella tapaa juuri sitä, mitä saattoi pelätä: kokoelma irrallisia sketsejä, joita on sidottu yhteen löyhällä teema- ja hahmonarulla. Se tarjoaa kyllä välähdyksiä Fingerporin parhaasta huumorista ja muutamia hervottomia hetkiä, etenkin katsojille jotka tunnistavat alkuperäiset vitsit. Samalla se kuitenkin kompastuu oman konseptinsa rajoituksiin – sarjakuvan taianomaisen oivalluksen tunnetta on vaikea saavuttaa, kun vitsi selitetään auki liikkuvassa kuvassa. Moni kohtaus venyy hieman liian pitkäksi tai tuntuu vanhan kertaamiselta.
Näyttelijät tekevät kiitettävää työtä hahmojensa parissa. Santtu Karvonen, Jenni Kokander, Kari Väänänen ja Pirjo Lonka onnistuvat kukin tavoittamaan hahmojensa ydinpiirteet, ja etenkin Kokander Rivo-Riittana on mieleenpainuva. Hahmogalleria on värikäs ja laaja, mistä tulee sekä hyvää että huonoa sanottavaa – faneille on riemastuttavaa nähdä suosikkihahmot, mutta elokuvan tarina kärsii, kun yritetään ahtaa mukaan “kaikki hauskat tyypit” ilman syventävää tarinankuljetusta.
Komediana Fingerpori-elokuva jakaa mielipiteitä. Jos pitää hyvin ronskista, absurdista ja epäsovinnaisesta huumorista, josta alkuperäinen sarjakuva tunnetaan, saattaa elokuvakin viihdyttää ainakin hetkittäin. Siltä ei kuitenkaan kannata odottaa yhtä terävää naurutykkäystä kuin parhaissa Fingerpori-strippeissä – iso osa elokuvan vitseistä saa ehkä hymähdyksen tai nostattavat muiston sarjakuvasta, mutta harva tilanne naurattaa katsojaa katketakseen. Jo konseptina Fingerpori (elokuva) on eräänlainen kokeilu: se testaa, voiko pienen pienistä vitseistä rakentaa kokonaisen elokuvan. Kokeilun lopputulema on opettavainen – joskus vähemmän on enemmän, ja Fingerporin hengelle olisi voinut tehdä oikeutta paremmin esimerkiksi tv-sarja tai sketsikokoelma ilman yrittääkään pitkää juonta.
Arvosana: Jos asteikolla 1–5 tähteä pitäisi antaa, pyörisi Fingerpori-elokuva jossain 2 tähden tienoilla. Se ei ole täydellisen epäonnistunut – yksittäiset kohtaukset ja hahmojen toteutus tuovat viihdearvoa – mutta kokonaisuutena se jää sekavaksi ja epätasaiseksi. Sarjakuvan ystäville se on kuriositeetti, joka kannattaa nähdä lähinnä uteliaisuudesta. Heille elokuva saattaa tarjota muutaman hyvän nostalgianaurun. Muulle yleisölle Fingerpori-elokuva voi kuitenkin näyttäytyä kummallisena, jopa vaivaannuttavana kokoelmana erikoisia sketsejä, jotka eivät yhdy tyydyttäväksi tarinaksi.
Lopulta Fingerpori-elokuva herättää miettimään, miksi tietyt asiat naurattavat meitä ja toiset eivät. Pertti Jarlan luoma maailma on paperilla hulvaton, mutta filmillä se muuttuu mustaksi peiliksi, josta katsoja joko löytää huumorin tai sitten ei. Fingerpori-elokuva onkin parhaimmillaan silloin, kun sen katsoo pienellä itseironialla ja ymmärtää, ettei kaikkea pidä ottaa vakavasti – ei edes sitä, nauraako vai pudisteleeko päätään tälle eriskummalliselle elokuvalle.
Disclaimer: Tämä artikkeli on riippumaton arvio, joka perustuu julkisesti saatavilla olevaan tietoon ja kirjoittajan mielipiteeseen. Kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, eikä artikkelilla ole yhteyttä elokuvan tekijöihin tai levittäjiin. Arvion tarkoitus on tarjota objektiivista tietoa ja näkemys Fingerpori-elokuvasta viihteellisessä hengessä.
